Kun Kasmir julkaisi taannoin ensimmäisen isomman hittinsä, hän vaikutti raikkaalta merituulahdukselta Hankoineen ja Jacques Cousteauneen. Siitä raikkaudesta ei ole nykykunnossa enää häivähdystäkään jäljellä lavalla, koska Kasmir on äärimmäisen tietoinen omasta asemastaan ja omasta itsestään. Hän voi poseerata.

Ja kuin alleviivaten siirtymistään vakiintuneeseen eliittiin, Kasmir julistaa tuoreella 'Amen'-biisillään tunkkaista naiskuvaa, ja paljastuu lopulta perinteistäkin perinteisemmäksi sovinistiksi, joka esineellistää laulussaan naisen. Naisen ylistyksen funktio onkin Kasmir, ja nainen on vain väline siihen.

"nainen 
sä teet must uskovaisen 
oon valmis antaa kaiken 
mä kysyn, nainen 
enkeli vai paholainen 
sä saat mut huutaa, AMEN 
sä annoit mun maistaa 
palasen taivaast 
ja se oli helvetin ihanaa
mietin kuka olenkaan 
sä muutit mut kokonaan 
vaikken tunne sua ollenkaa-aan"
(Kasmir: 'Amen')

Popparin vastuu on ankara. Etenkin, jos poppari ei itse tajua sitä tai vielä pahempaa: fanit eivät tajua mitä he oikeastaan idoloivat idoloidessaan epäjumalaansa.

Toinen esimerkki on Sanni, joka antoi itsestään hentoisen ja hyväksikäytettävän tusinabimboblondin kuvan julkaistessaan ensimmäistä materiaaliaan. Kuva täydentyi huomattavasti toisenlaiseksi, kun 'Vain elämää' -formaatissa nähtiin Sannin olevankin omaääninen, monipuolinen ja lahjakas muusikko. Nuori ja hullu ja elämää kokematon, mutta lahjakas kuitenkin.

Nyt ollaan sitten päädytty ihmettelemään uudella biisillä 'Että mitähän vittua'. Sanni perusteli sanavalintaansa Hesarin instanthaastattelussa sillä, että kyseinen sana on hänen lempikirosanojaan, ja sillä että sitä nyt joka tapauksessa käytetään yleisesti aivan hänestä riippumatta.

Tottakai käytetään! Siitähän ei tässä ole ollenkaan kysymys, vaan siitä, että tällä biisillä Sanni asemoi itsensä siihen vittukaanoniin, joka katsoo oikeudekseen käyttää alatyylistä kieltä julkisuudessa ja tehdä siitä näin ikäänkuin hyväksyttävän ja vielä hyväksyttävämmän. Tehdä julkisesta alatyylistä salonkikelpoisen. Mitä se ei tietenkään ole.


"...että mitähän vittua, 
mulla alkaa huumori loppua. 
Kiva et on kavereita, 
mut frendit ei tee fritsuja 
Että mitähän vittua, 
kohta alkaa Legot tippua. 
Sun jurrikielareista 
kuulin vähän juttua."
(Sanni-Hank Solo: 'Että mitähän vittua')

Eikä vähä mitään ole tämä popparin vastuu siitä, että seuraajat ja etenkin nuo hiljattain kurahousunsa naulaan riisuneet fanit kokevat tämän sanoituksen hyväksyttäväksi ja vielä enemmän: ihannoittavaksi ja lallattelevat sitä kuin mitä tahansa lastenlaulua. Vaikka jokin ilmiö on olemassa, ei sen lisämarkkinointi ole muuta kuin hyväksymistä ja ylimielisyyttä. Oman vastuun kieltämistä ja itsensä yläpuolelle asettamista.

Ja oikein kysymys on: Milloin lopulta siirryimme yhteiskuntaan, jossa normit ja tason asettavat popparit intellektuellien, kulttuurivaikuttajien ja tuhatvuotisen sivistyksen sijaan? Yhteiskunnan regressio on ilmiselvä tosiasia, eikä tätä todellakaan voi kuitata yleisellä tasa-arvoistumisella ja oman äänen oikeudella.

P.S.1 Olen nähnyt Sannin vetävän tänä vuonna neljä keikkaa (huom. huom. jälkikasvun ansiosta!) ja mutuevaluonnilla totesin hänen kiertävän EMV-kertsin ongelman näppärästi antamalla yleisön laulaa aina sen alun omasta puolestaan. Liekö se jonkinlainen samanlainen miedonnus kuin radiosoittoystävällisemmän versionkin tekeminen? Pysähdyimme muuten Sannin kanssa Heinolan keikan jälkeen samaan huoltoaseman kuppilaan. Hieno hetki ja kunnioituksesta ihmisen yksityisyyttä kohtaan jätin tilaisuuden väliin puhutella tyttöä. Istuihan Sanni sitä paitsi seurassa.

P.S.2 Ja uusi kohuhan syntyi loppukesästä Sannin 'Vahinko'-biisiin tekemästä fanivideosta, jossa monenikäiset nuoret vetävät kipaletta antaumuksella. Ikähaitari on kuitenkin varsin iso, ja se jossain määrin painottuu nuorempaan päähän; alakouluikäisiinkin tyttöihin, jotka eläytyvät huulisynkkaamaan 'Vahinkoa'. Siis kappaletta, jossa kertoja kertoo suostuvansa seksiin vaikka tilapäisesti ja antavansa naiseutensa vaikka kertakäyttövahingoksi. (Sukupuoliaspekti tosin ei laulusta käy ilmi; siis se onko kyse heterosuhteesta vai muusta mutta yhtä kaikki? Emansipaationäkökulma voisi tosin tuoda sekin kritiikkiin aikuisen näkökulman?)

Asiaa voi tietenkin tarkastella viattomasti innokkaitten ihailijoiden kannustuksena ja responssina, mutta yhtä hyvin kuvan alta pilkottaa rankkoja ja rumiakin mielleyhtymiä, jos niin haluaa. Ja vaikkei ehkä haluaisikaan. Ja ainakaan nyt Sanni ei voi enää kiistää lasten diggailua, vaan he ovat tämän videon myötä Sannin musiikin relevantti kuluttajakohde.

Onko kyse savusta ilman tulta vai oikeasta asiasta, selviää näin: levy-yhtiö poisti videon.

Ja nykyaikaa on tietenkin se, että poistamista seuraavana päivänä se löytyi netistä ilman minkäänlaisia nörttitaitoja. "Minkä nettiin laittaa, se netissä pysyy." Suomalainen kansanviisaus

Sekä paradoksi että harhaluulo on siinä, että ihmiset kuvittelevat tietävänsä nykyään enemmän kuin ennen. Tämä illuusio syntyy tietysti siitä, että heillä on taskussaan passi, jolla pääsee tiedon kiitoradalle. Kuka tahansa tunarikin osaa googlettaa ja katsoa wikipediasta, ja tätä kautta hänelle syntyy tämä harhaluulo tiedosta. Harhaluulo tiedon tietämisestä.

Tiedosta tekee oikeasti merkittävän vasta sen taustat ja kytkökset elämäksi kutsuttuun isompaan kuvaan. Nyt me näemme vain ilmiön, emme sitä mistä se syntyi, miksi se toimii ja mihin se johtaa.

Olemme lähestyneet vuosikymmenen verran sitaattisivistystä, joka antaa juuri tuon valheellisen tunteen tietämisestä. Jokaiselle on tottakai tärkeä päteä omassa sosiaalisessa kuplassaan on sitten aamuradiopersoona tai kaupankassa. Verkostot ympärillämme sekä tuottavat että vaativat instant-tietoa, jota jakaa linkkeinä, postauksina ja klippeinä.

Kyse on hyvin pitkälle narsistisesta mielihyvästä, jota tämä oleellisen tiedon silmässä oleminen tuottaa. Voimme päteä ja saada tyydytystä.

Kaikki tämä tällainen hellii ja hoivaa itsetuntoamme, mutta olemme päätyneet pisteeseen, jossa hyvä itsetunto ei ole analogia terveelle itsetunnolle.

Kun määrittelemme Andy Warholin hänen silmälasiensa suuruuden mukaan, mitätöimme kokonaisen elämän ja teemme itsemme naurunalaiseksi.

Pikaruokaa aivoille

KERROS 1

Kuinka oikein on syödä hampurilaisia. Tämä on ensimmäisiä asioita, mikä lapsiperheen pitää itselleen perinpohjin selvittää. Mikä on kasvattajan suhde hampurilaisiin?

Onko kyse roskaruuasta? Onko vehnä kasvatettu ekologisesti kestävin menetelmin? Onko pihviliha tuotettu eettisesti oikeudenmukaisella tavalla? Ovatko tomaatit varmasti aitoja eivätkä geenimanipuloituja? Miten pitkä on salaatin matka ollut tuottajalta rasvakattilan viereen?

Ja lopulta kysymyksistä kovin: mitä tapahtuu jätteille, joita tällä tavalla tuotetusta, tällä tavalla pakatusta ja väistämättä yltäkylläisten ihmisten huolimattomasti nauttimista ruoka-annoksissa väistämättä syntyy?

Entäpä riippuvuus, johon hampurilaiset saattavat lapsen syöstä? Mitkä ovat annoksen ravintoarvot? Onko ruoka-aineympyrä täydellinen?

KERROS 2

Kun se hampurilaisateria nyt sitten kuitenkin valitaan, onko oikeaoppisin osoite kotimainen vaihtoehto vai kansainvälinen ketju? Ja miten tämä kotimaisuus mitataan? Onko se brändin nimessä vai pihveissä? Onko se konseptin alkuperässä vai työntekijöissä? Kaikkien lankojen seuraaminen on nykymaailmassa aika mahdotonta?

KERRROS 3

Kun se paikka sitten taas kuitenkin hätärinä valittiin ja istuttiin alas kolmen pursuavan tarjottimen kanssa, niin mihin silmä osui kesken XL-kokoisen Vares-aterian? Vastapäätä istui kolmen hengen seurue: mummo (arvaus!) kahden eskari-ikäisen lapsenlapsen kanssa. Toinen oli tyttö ja toinen poika; molemmilla pipot päässä. Hetken päästä tyttö kaivoi vaaleanpunaisen kosketusnäyttöpuhelimen taskustaan ja alkoi puhua siihen. Mummo luki lehteä.

Tapojen ja käytöskulttuurin löyhtymisestä huokaillaan paljon. Ei ennen lounasta syöty hattu päässä, mieshenkilö vallankaan. Vanhemmat opettivat asioita nuorille. No kas, toisella puolella käytävää istui isä lippis päässä ja hänestä vasemmalla kokonainen pöytäseurue jokaisella hatut tiukasti nuppiin ruuvattuina.

Minun lapsuudessani käytiin todella harvoin ulkona syömässä; ehkä joskus Valion baarissa tahi Moko-Näkissä, missä hienoin annos oli muusit ja lihapullat. Hiukan myöhemmin wienerschnitzel sitruunaviipaleella.

Kun minä olin tuon tytön ikäinen ja meille vihdoin tuli kotiin oma puhelin, piti keskuksesta erikseen tilata hyvissä ajoin kaukopuhelu, jos aikoi soittaa Turusta Helsinkiin omalla puhelimella.

KERROS 4

Ja tässähän se ydin onkin. Ei niinkään menneitten muistelussa ja siinä, että ennen kaikki oli paremmin ja ennen sitä vasta osattiin. Toki näinkin on, mutta ydin on siinä, että olo tuli haikeaksi. Kohta hurahtaa neljäkymmentä vuotta ja nuo vieraat lapset istuvat syömässä jossakin maailmassa, jota ei voi nyt edes kuvitella. Jetsonit oli kovinta scifiä 1960-luvulla. Siinä Jori Jetson huristeli lentävällä aluksellaan töihin Avaruukselaan ja kotona laittoi Ruusa-robotti ruokaa perheelle futuristisessa keittiössä. Ihan siellä ei vieläkään olla, mutta aika lähellä.

Sentimentaalisten tunteitten vallassa jäin pohtimaan noita lapsia. Mitä he mahtavat puolen vuosisadan päästä ajatella elämänmenosta? Silloisesta ja entisestä?

Olemme eletyn elämämme vankeja.

Elämä on rajallinen

John Lennon oli idealisti ja maailmanparantaja par exellence. Hän jaksoi saarnata näennäisen väsymättä maailman epäoikeudenmukaisuuksia vastaan ja lähetellä puunsiemeniä. Lennon muistetaan intohimoisena rauhan ja rakkauden apostolina.

Kyseessä on kuitenkin eräänlainen paradoksi, joka koskee kronikoiden mukaan useampaakin muuta julkisuuden valokeilassa viihtyvää viihdyttäjää. Julkinen minä ja yksityinen minä eivät ole lainkaan sama asia. Osin on tietysti kyse oikeutetusta yksityisyyden suojasta ja joskus roolileikistä, jota esiintyjä harrastaa.

Lennon oli kuitenkin useiden lähteiden mukaan varsin hankala tapaus jopa kaikkein läheisimmilleen. Jo nuoruudestaan lähtien hän osoitti taipumusta ihmisten hallitsemiseen. Hän toimi impulsiivisten reaktioiden pohjalta ja koki nopeita mielialanvaihteluja, jotka saattoivat purkautua myös väkivaltana. Myös aikuisiällä hänen oikullisuudestaan on monia silminnäkijähavaintoja.

Asiaa on selitetty Lennonin luonteella ja rikkonaisella lapsuudella, jonka hän vietti pääasiassa Mimi-tätinsä ja George-setänsä kanssa vanhempien hävittyä hänen elämästään. Jo koulussa Lennon hankki häirikkö-statusta, joka istui hänessä  tiukasti myös aikuisiällä. Lennon halusi hätkähdyttää ja nähdä järkyttyneitä reaktioita porvareiden kasvoilla ja onnistuikin siinä, joskin nykymittapuulla arvioituna osa hänen tempauksistaan oli melko lapsellisiakin. Oman vaikutuksensa on varmaan antanut alkoholi ja muutkin päihteet Lennonin ajoittaiseen sekavuuteen.

Musiikki veti jo nuorta Lennonia pässinnarussaan, ja lopulta Lennon jätti itsekin jälkensä musiikkiin. Koska hänen kuolemastaan on kulunut jo yli kolmekymmentä vuotta, voidaan arvioida osan musiikista olleen oikeasti merkittävää, eikä vain päivänperhoskamaa. Kollektiivinen taistelupari Lennon-McCartney tuotti mahtavan määrän yhäti soittoa sietävää musiikkia, ja The Beatlesin jälkeinen aika osoitti John Lennonin pärjäävän mainiosti myös omillaan (ja Yokoillaan): Imagine, Jealous Guy, Stand By Me, Working Class Hero, Oh My Love, Nobody Loves You (When You're Down And Out), Happy Xmas (War Is Over), Woman, Mind Games, Beautiful Boy (Darling Boy), #9 Dream, Give Peace A Chance...

Vuonna 1970 Lennon julkaisi ensimmäisen post-Beatles -albuminsa nimeltään John Lennon/Plastic Ono Band. Tämä älppäri sisälsi kappaleen nimeltään God. Kyseinen biisi oli omanlaisensa irtiotto Beatles-vuosiin ja niiden epäilemättä traumaattisiin viimeisiin vaiheisiin; ehkäpä osin jonkinasteinen jälkikaneetti kuuluisaan Jeesus-lausuntoon, ja siitä syntyneeseen jälkipyykkiin ja selittelyyn.

Laulu jakautuu kolmeen osioon. Ensimmäisen kiteytyksessä Lennon sanoo "God is a concept by which we measure our pain." Toisessa osiossa hän listaa asioita, joihin ei (enää?) usko "I don't believe in magic/ I don't believe in I-Ching/ I don't believe in Bible/ I don't believe in tarot/ I don't believe in Hitler/ I don't believe in Jesus/ I don't believe in Kennedy/ I don't believe in Buddha/ I don't believe in mantra/ I don't believe in Gita/ I don't believe in yoga/ I don't believe in kings/ I don't believe in Elvis/ I don't believe in Zimmerman/ I don't believe in Beatles." Ja lopettaa tämän osion toteamukseen "I just believe in me/ Yoko and me/ And that´s reality." Viimeisessä sektiossa Lennon tekee pesäeron entisen Beatles-Lennonin ja nykyisen individuaali-Lennonin välillä ja päättää laulunsa sanoihin "The dream is over".

Laulua voidaan ylitulkita monella tavalla, mutta biisinä se on näppärä oivallus, ja epäilemättä hyvä sohaisu muutamaankin herhiläispesään. Rakenne on kuitenkin simppeli ja toimiva. Moni biisinikkari toivoo yhäkin, että olisi keksinyt sen ja voisi esittää omanaan.

"En usko antroposofiaan, en usko animaaliseen magnetismiin, en usko apparitioon, en usko astraalikehoon, en usko astrologiaan, en usko Kiriliankuvaukseen, en usko cereologiaan, en usko Cottingleyn keijukaisiin, en usko fasilitointiin, en usko frenologiaan, en usko grafologiaan, en usko homeopatiaan, en usko levitaatioon, en usko New Age'en, en usko numerologiaan, en usko Ouija-lautaan, en usko palmistriaan, en usko paranormaaleihin ilmiöihin, en usko pseudotieteeseen, en usko taikavarpuihin, en usko uskomuslääkintään, en usko." Mahdollisuudet ovat rajattomat nykyisessä yltäkylläisyydessä ja hörhö-Messiaiden runsaudensarvessa!

Kun media tänä päivänä nostaa esille enimmäkseen dramaattisia, järkyttäviä ja jopa pelottavia uutisia, oli viikolla huomattavan miellyttävää lukea uutinen, joka koski omaa kotikuntaani.

Saksalainen Hetzner Online GmbH  rakentaa tänne lähivuosina ison datakeskuksen. Tontin kauppahinta oli hitusen alle viisi (5) miljoonaa!

Ja pelkän tonttikaupankin jälkeen tiedossa on alueelle miestyövuosia sekä rakentamisaikana että sen jälkeenkin ja -kuka tietää- vaikkapa uusiakin investointeja nyt, kun ketsuppipullosta saatiin korkki pois? Näinä aikoina tuollainen uutinen jos mikä kohottaa mielialaa.

 “Olemme erittäin tyytyväisiä Hetznerin päätöksestä rakentaa datakeskus Tuusulaan. Rakennusvaiheessa tämän kaltainen investointi työllistää tyypillisesti noin 200–300 henkilötyövuotta ensi vuodesta alkaen. Pysyviä työpaikkoja odotetaan syntyvän noin 40–80. Tämä on tärkeä kehitysaskel paikalliselle liiketoiminnalle. Lisäksi tämä tekee koko pääkaupunkiseudusta entistäkin houkuttelevamman investointikohteen”, kertoo kunnanjohtaja.

Sitä on mukava muistella ensi viikolla, kun me kunnan opettajat olemme pakkolomautettuja joululomapäivänä. Ensi vuoden risukasaan paistaa aurinko.

Hjallis Harkimo: Kaikkia lapsiani on kiusattu koulussa

Kansanedustaja, liikemies Hjallis Harkimo kirjoittaa Iltalehden kolumnissaan koulukiusaamisesta, josta ovat kärsineet sekä hän itse että hänen lapsensa.

Harkimo kertoo olleensa koko elämänsä tekemisissä koulukiusaamisen kanssa.
- Heti kolmannella luokalla minut rökitettiin oikein kunnolla. Sitä kiusaamista jatkui sitten ylimmillä luokilla, hän kirjoittaa.
- Toivoin jo sen kaiken olevan historiaa, mutta toisin on käynyt. Kaikkia lapsiani on kiusattu koulussa.
Vanhin poika on teljetty monta kertaa siivouskomeroon, keskimmäistä kiusattiin monta vuotta ja nyt myös nuorin on joutunut kiusaamisen uhriksi.
- Ehkä syynä on heidän sukunimensä, en tiedä, Harkimo pohtii.
Harkimo kirjoittaa oppineensa tunnistamaan oireet, jotka kielivät pahentuneesta kiusaamisesta.
- Kurkku on kipeä illalla, "mulla on varmaan kuumetta, huomenna en voi mennä kouluun". Yhtäkkiä poika ei voikaan käyttää tiettyä koulureppua, tai on vain yhdet housut, joita hän voi pitää. Päälle tulevat painajaisunet.
- En saa itsekään enää nukuttua, mulla on niin paha olla poikien puolesta.

"Kiusattu jää taas yksin"

Harkimon mukaan opettajat ja muut vanhemmat ovat vierittäneet syytä hänen lapsensa niskoille.
- Harvassa ovat ne vanhemmat, jotka suostuisivat ajattelemaan lastaan pahantekijänä. Vastareaktio voi olla niin kova, että opettajakin lähtee siihen mukaan. Kiusattu jää taas yksin.
Harkimo toivoisikin, että opettajat puuttuisivat kiusaamiseen jämerämmin. Lisäksi hän kaipaa mahdollisuutta antaa kiusaajille sanktioita, joilla olisi pelotevaikutusta.
- Sietämättömintä tässä kaikessa on oma voimattomuus. Tiedän kokemuksesta millaisia kärsimyksiä kiusaaminen lapselle tuottaa, ja nyt joudun seuraamaan saman tapahtuvan pojilleni.

Iltalehti 23.10.2015

Linkki alkuperäiseen Harkimon kolumniin  http://blogit.iltalehti.fi/hjallis-harkimo/2015/10/23/kun-koulu-on-painajaista/

Hyvä Harry Harkimo!

Luin Iltalehden verkkoversiosta Teitä ja perhettänne koskevasta koulukiusaamisesta. Olipa hirveää ja surullista luettavaa! Sympatiani ovat Teidän puolellanne tämän jutun perusteella. (Toki aivan perussyistä johtuen aina pitäisi kuulla kaikkia osapuolia!)

Olen viiden lapsen isä sekä ammatiltani peruskoulun luokanopettaja. Takana on uraa koulussa lähes neljäkymmentä vuotta. Sen perusteella haluan sanoa, että Teillä on täysi oikeus saada äänenne kuuluville ja asiaan selvitystä.

Kiusaamistapaukset eivät ole aina aivan yksiselitteisiä asioita, vaikka ne päällepäin sellaisilta näyttävätkin eri horisonttikulmista. Ja joka kerta ne ovat erilaisuudessaan ainutlaatuisia. Niitä ei voi ratkoa yhdellä patenttitoimintamallilla.

Oppilasuhteet ovat usein monimutkaisia vyyhtejä, joissa jokin pienikin elementti ja sen muutokset voivat laittaa aivan käsittämättömiä tapahtumaketjuja liikkeelle. Nykyajan vempeleet ovat tietenkin vielä lisänneet mahdollisuuksia eriasteiseen kiusaamiseen sekä reaalimaailmassa että verkossa. Aivan syyttömiä näihin toimintamalleihin emme ole me aikuisetkaan.

Vanhemmalla on taipumus puolustaa omaa lastaan (aivan oikein!), mutta kunpa se tapahtuisikin faktojen pohjalta ilman tunnekuohuja ja vääränlaista paapomista, jolla ei kasvateta lapsen käsitystä oikeasta ja väärästä, sopivasta ja sopimattomasta.

Kuten sanottu, tuntematta tätä Teidän asiaanne lainkaan oikeasti, niin kiusattua ei saa jättää yksin ja kiusaamista ei saa jättää hoitamatta. Kyllä siihen on puututtava. Rehtori ei ole tehtäviensä tasalla, jos mitään ei tapahdu.

Kiusaamista emme tietenkään saa ikinä pois, ennen kuin ihmiskunta sammuu. Aina tulee eriasteisia konflikteja ja aina on henkilöitä, jotka hakevat jotakin toisten pompottamisella. Lastenmaailmassa on kuitenkin aikuisten paikka opettaa ja ottaa kantaa haparoivien lasten etsiessä omaa väyläänsä.

Taisteluterveisin

Flossaus - uusi uskontoni

Vanhan viidankon sananlaskun mukaan "Ihmiset yleensä uskovat asioihin, joihin he uskovat".

On aika järkyttävää lopulta, miten ehdottoman varmoja ihmiset nykyään ovat. Varmoja ja ehdottomia.

Hymähdämme entisajan taikauskolle: mustille kissoille, peilin särkymiselle, tikkaiden ali kulkemisille tahi numeron 13 magialle.

Vaan. Kun kapteeni käskee, että karppaus on hyväksi, niin karpataan. Kun somessa jaetaan liikuttava tarina, niin polkaistaan pystyyn keräys. Kun erikoiskahvit ovat muodikkaita, niin niiden nimeen vannotaan. Ja kun kauppoihin tulevat aikuisten värityskirjat, niin ne valtaavat kirjallisuuden myyntitilastojen kärkisijat.

Tällaisia ilme vakavana ja päätä tehokkaasti nyökytellen palvottavia trendejä syntyy, elää ja kuolee yhden kalenterivuoden aikana lukematon määrä vain tehdäkseen tilaa yhä hullummille asioille.

Mitä enemmän kirkosta erotaan, sen enemmän ihmiset kaipaavat asioita, joihin uskoa, ja joiden puolesta tehdä lähetyssaarnausta.

Itse olen hurahtanut flossaukseen. Katukielellä flossaus on itsensä kehumista, ja sitäpä juuri 2000-luvun uljas ajatteleva ihminen tekee, mutta vanha hammaslääkärini sai minut lisäksi höynäytettyä hammasvälien harjaamiseen pikkuruisilla, erityisesti tähän tarkoitukseen tuunatuilla hammasväliharjoilla. O tempora, o mores ja tätä rataa!