Kun media tänä päivänä nostaa esille enimmäkseen dramaattisia, järkyttäviä ja jopa pelottavia uutisia, oli viikolla huomattavan miellyttävää lukea uutinen, joka koski omaa kotikuntaani.

Saksalainen Hetzner Online GmbH  rakentaa tänne lähivuosina ison datakeskuksen. Tontin kauppahinta oli hitusen alle viisi (5) miljoonaa!

Ja pelkän tonttikaupankin jälkeen tiedossa on alueelle miestyövuosia sekä rakentamisaikana että sen jälkeenkin ja -kuka tietää- vaikkapa uusiakin investointeja nyt, kun ketsuppipullosta saatiin korkki pois? Näinä aikoina tuollainen uutinen jos mikä kohottaa mielialaa.

 “Olemme erittäin tyytyväisiä Hetznerin päätöksestä rakentaa datakeskus Tuusulaan. Rakennusvaiheessa tämän kaltainen investointi työllistää tyypillisesti noin 200–300 henkilötyövuotta ensi vuodesta alkaen. Pysyviä työpaikkoja odotetaan syntyvän noin 40–80. Tämä on tärkeä kehitysaskel paikalliselle liiketoiminnalle. Lisäksi tämä tekee koko pääkaupunkiseudusta entistäkin houkuttelevamman investointikohteen”, kertoo kunnanjohtaja.

Sitä on mukava muistella ensi viikolla, kun me kunnan opettajat olemme pakkolomautettuja joululomapäivänä. Ensi vuoden risukasaan paistaa aurinko.

Hjallis Harkimo: Kaikkia lapsiani on kiusattu koulussa

Kansanedustaja, liikemies Hjallis Harkimo kirjoittaa Iltalehden kolumnissaan koulukiusaamisesta, josta ovat kärsineet sekä hän itse että hänen lapsensa.

Harkimo kertoo olleensa koko elämänsä tekemisissä koulukiusaamisen kanssa.
- Heti kolmannella luokalla minut rökitettiin oikein kunnolla. Sitä kiusaamista jatkui sitten ylimmillä luokilla, hän kirjoittaa.
- Toivoin jo sen kaiken olevan historiaa, mutta toisin on käynyt. Kaikkia lapsiani on kiusattu koulussa.
Vanhin poika on teljetty monta kertaa siivouskomeroon, keskimmäistä kiusattiin monta vuotta ja nyt myös nuorin on joutunut kiusaamisen uhriksi.
- Ehkä syynä on heidän sukunimensä, en tiedä, Harkimo pohtii.
Harkimo kirjoittaa oppineensa tunnistamaan oireet, jotka kielivät pahentuneesta kiusaamisesta.
- Kurkku on kipeä illalla, "mulla on varmaan kuumetta, huomenna en voi mennä kouluun". Yhtäkkiä poika ei voikaan käyttää tiettyä koulureppua, tai on vain yhdet housut, joita hän voi pitää. Päälle tulevat painajaisunet.
- En saa itsekään enää nukuttua, mulla on niin paha olla poikien puolesta.

"Kiusattu jää taas yksin"

Harkimon mukaan opettajat ja muut vanhemmat ovat vierittäneet syytä hänen lapsensa niskoille.
- Harvassa ovat ne vanhemmat, jotka suostuisivat ajattelemaan lastaan pahantekijänä. Vastareaktio voi olla niin kova, että opettajakin lähtee siihen mukaan. Kiusattu jää taas yksin.
Harkimo toivoisikin, että opettajat puuttuisivat kiusaamiseen jämerämmin. Lisäksi hän kaipaa mahdollisuutta antaa kiusaajille sanktioita, joilla olisi pelotevaikutusta.
- Sietämättömintä tässä kaikessa on oma voimattomuus. Tiedän kokemuksesta millaisia kärsimyksiä kiusaaminen lapselle tuottaa, ja nyt joudun seuraamaan saman tapahtuvan pojilleni.

Iltalehti 23.10.2015

Linkki alkuperäiseen Harkimon kolumniin  http://blogit.iltalehti.fi/hjallis-harkimo/2015/10/23/kun-koulu-on-painajaista/

Hyvä Harry Harkimo!

Luin Iltalehden verkkoversiosta Teitä ja perhettänne koskevasta koulukiusaamisesta. Olipa hirveää ja surullista luettavaa! Sympatiani ovat Teidän puolellanne tämän jutun perusteella. (Toki aivan perussyistä johtuen aina pitäisi kuulla kaikkia osapuolia!)

Olen viiden lapsen isä sekä ammatiltani peruskoulun luokanopettaja. Takana on uraa koulussa lähes neljäkymmentä vuotta. Sen perusteella haluan sanoa, että Teillä on täysi oikeus saada äänenne kuuluville ja asiaan selvitystä.

Kiusaamistapaukset eivät ole aina aivan yksiselitteisiä asioita, vaikka ne päällepäin sellaisilta näyttävätkin eri horisonttikulmista. Ja joka kerta ne ovat erilaisuudessaan ainutlaatuisia. Niitä ei voi ratkoa yhdellä patenttitoimintamallilla.

Oppilasuhteet ovat usein monimutkaisia vyyhtejä, joissa jokin pienikin elementti ja sen muutokset voivat laittaa aivan käsittämättömiä tapahtumaketjuja liikkeelle. Nykyajan vempeleet ovat tietenkin vielä lisänneet mahdollisuuksia eriasteiseen kiusaamiseen sekä reaalimaailmassa että verkossa. Aivan syyttömiä näihin toimintamalleihin emme ole me aikuisetkaan.

Vanhemmalla on taipumus puolustaa omaa lastaan (aivan oikein!), mutta kunpa se tapahtuisikin faktojen pohjalta ilman tunnekuohuja ja vääränlaista paapomista, jolla ei kasvateta lapsen käsitystä oikeasta ja väärästä, sopivasta ja sopimattomasta.

Kuten sanottu, tuntematta tätä Teidän asiaanne lainkaan oikeasti, niin kiusattua ei saa jättää yksin ja kiusaamista ei saa jättää hoitamatta. Kyllä siihen on puututtava. Rehtori ei ole tehtäviensä tasalla, jos mitään ei tapahdu.

Kiusaamista emme tietenkään saa ikinä pois, ennen kuin ihmiskunta sammuu. Aina tulee eriasteisia konflikteja ja aina on henkilöitä, jotka hakevat jotakin toisten pompottamisella. Lastenmaailmassa on kuitenkin aikuisten paikka opettaa ja ottaa kantaa haparoivien lasten etsiessä omaa väyläänsä.

Taisteluterveisin

Flossaus - uusi uskontoni

Vanhan viidankon sananlaskun mukaan "Ihmiset yleensä uskovat asioihin, joihin he uskovat".

On aika järkyttävää lopulta, miten ehdottoman varmoja ihmiset nykyään ovat. Varmoja ja ehdottomia.

Hymähdämme entisajan taikauskolle: mustille kissoille, peilin särkymiselle, tikkaiden ali kulkemisille tahi numeron 13 magialle.

Vaan. Kun kapteeni käskee, että karppaus on hyväksi, niin karpataan. Kun somessa jaetaan liikuttava tarina, niin polkaistaan pystyyn keräys. Kun erikoiskahvit ovat muodikkaita, niin niiden nimeen vannotaan. Ja kun kauppoihin tulevat aikuisten värityskirjat, niin ne valtaavat kirjallisuuden myyntitilastojen kärkisijat.

Tällaisia ilme vakavana ja päätä tehokkaasti nyökytellen palvottavia trendejä syntyy, elää ja kuolee yhden kalenterivuoden aikana lukematon määrä vain tehdäkseen tilaa yhä hullummille asioille.

Mitä enemmän kirkosta erotaan, sen enemmän ihmiset kaipaavat asioita, joihin uskoa, ja joiden puolesta tehdä lähetyssaarnausta.

Itse olen hurahtanut flossaukseen. Katukielellä flossaus on itsensä kehumista, ja sitäpä juuri 2000-luvun uljas ajatteleva ihminen tekee, mutta vanha hammaslääkärini sai minut lisäksi höynäytettyä hammasvälien harjaamiseen pikkuruisilla, erityisesti tähän tarkoitukseen tuunatuilla hammasväliharjoilla. O tempora, o mores ja tätä rataa!

Outo juttu tapahtui tänään. Meillä oli Tuusulassa opettajien VESO-päivä (mistäpä muustakaan kuin OPS 2016:sta). Koulutuksen alustajana oli KM Juha Wikström Kirkkonummelta, ja hän vetikin oman osuutensa mukavan rennolla otteella. Jopa niin rennolla, että huomasi kesken kaiken housujensa lököttävän epämukavasti, joten mies meni puhujapöntön taakse, löysäsi vyönsä, työnteli paidanhelmaa housunkauluksen alle ja kiristi vyön taas uudestaan.

Henkilökohtainen yllätys tuli alustuksen loppupuolella, kun PowerPoint-dialle ilmestyi sanapari Niukkuuden pedagogiikka. Juha (nyt näin tuttavien kesken) sanoi tekijän olevan Tuusulasta ja aprikoi, onko kirjoittaja sattumalta nytkin paikalla. Olihan hän. Syyslukukauden kolhima itsetunto sai erittäinkin hivelevän käsittelyn, kun luennoitsija riensi oitis käsi ojossa minua kättelemään ja nimikirjoitusta kärttämään (oikeasti hän paljasti jälkikäteen keskustellessamme lainanneensa oman kirjansa tutulle aikoja sitten, ja sillä tiellä se on yhä). Kissa kiitoksella elää ja nykyään myös monikin narsistinen Homo Modernicus.

Elämäni tähtihetki siis (heti sen jälkeen, että yksi alhainen motiivi koko opuksen kirjoittamiselle oli päästä Opettaja-lehden kanteen: olen ikäni halveksinut kyseistä lehdykkää ja pitänyt sitä itseriittoisena omalla galaksillaan elelevänä opetusalan loisena. Ilo olikin ylimmillään, kun tuli haastattelupyyntö: en ole ikinä tarvinnut pompöösiä Opettaja-lehteä mihinkään, ja nyt se tarvitsi minua. Kannessa oltiin, mutta vain pikkukuvalla, kylläkin, mutta kosto se on pienikin kosto. Etenkin jos on pikkusieluinen ihminen.). Omasta mielestäni 'Niukkis' ei liity millään lailla 'oppimiskäsitykseen uudessa opetussuunnitelmassa', joka sentään oli VESOmme aihe, mutta kerrankos olen ollut väärässä. En, vaan monta kertaa.

No, luennon jälkeen päästiin asiaan. Olin alunperin aikonut lintsata koko VESOsta, mutta viime hetkellä luterilainen enkelini kuiskasi korvaan, että "mene, hyvä mies". Myös ruissämpylä ja kahvi toimivat houkuttimena, kun tein tämän päätökseni vain parikymmentä minuuttia ennen koulutuksen alkua. Eikun autoon ja Pähkinämäentietä pitkin kohti Hyökkälää.

Hajaannuimme ryhmiin. Koska (aiemmin mainitsemastani syystä) en ollut ilmoittautunut mihinkään ryhmään, menin sokkotreffeille lempilapseni pariiin: historiaan. Siellä kävi äkkiä ilmi, että on olemassa selkeä juopa alakoulun ja yläkoulun välillä. Jos unohdetaan palkkaus, tuntimäärät, koulutus ja muu asiaankuuluva itkunaihe, niin ydinongelma on aina tuntijärjestelyt yläkoulussa, jotka nekin ovat järjestelykysymys (!), mutta vielä isompi ongelma on itse perusperiaatteen problematiikassa. Puuhastellaanko vai opetetaanko?

Ja jos opetetaan, niin mitä ja mitä varten? (Puuhastelusta tätä ei kannata edes kysyä.)

Käsirysy kulminoitui kysymykseen opsin sisällöistä. Toinen koulukunta haluaisi antaa oppilaiden päättää, motivoitua ja innostua itse, ja toinen koulukunta tahtoo (ylläri pylläri!) opsin (= opettajien) antavan sisällölle raamit. Objektiivista opetussuunnitelmaa kritisoivat toimenkuvansa odotusten mukaisesti kovaäänisimmin luonnollisesti integroinnin puolestapuhujat ja vastapuoli äänestää sopivan kokoisiin annoksiin kategorisoitujen tieteiden logiikkaa noudattavan oppiainejaottelun puolesta. Stiiknafuuliaa siellä ja stiiknafuuliaa täällä.

Sanomattakin on selvää, että terapoivan keskustelun päärintamalinja kulki juurikin tarkkaan ala- ja yläkoulun välissä. Toki myös opettajien ikäjakauma näkyi tässä vastakkainasettelussa, selbverständlich.

Täytyy toistaa tässä kohtaa itseään: nyt pitää vain ryhdikkäästi päättää, mitä peruskoululta halutaan: yhtenäisyyttä vai vapautta? Ja mikäli jälkimmäistä, niin viedään peruskoulu samantien saunan taakse ammuttavaksi.

Oppilaiden omaan innostukseen pohjaava pedagogiikka sopii erinomaisesti nykymenoon: oppilaat, nuo itsekeskeiset egoistit tekevät omien mielitekojensa pohjalta valintoja, ja täysin samankaltaiset opettajat opettavat, mitä huvittaa. Tämä johtaa tietenkin jonkin ajan kuluessa koulujen eriarvoistumiseen, vähintäin kahtiajakoon mutta kenties enempäänkin, ja tämä puolestaan vie siihen, että paitsi että vanhemmat valikoivat lastensa kouluja yhä tarkemmalla seulalla, niin myös laskunmaksajat (siis kuntapäättäjät) tekevät omat johtopäätöksensä. Rahaa ruvetaan jakamaan epätasaisesti, ja lopulta se loppuu kokonaan osalta kouluja.

Itse olen kohtisiltään jättäytymässä tästä peruskouluksi kutsutusta hamsterinpyörästä pois, joten mielenkiintoni alkaa olla puhtaasti akateemista eikä käytännöllistä, mutta on jokseenkin kiinnostavaa nähdä käykö tässä kaikkien aikojen ops-uudistuksessa taas vanhanaikaisesti. Alustaja Juha Wikström oli liittänyt nokkelasti esitykseensä lauseita ikäpolveni raamatusta POPS 1970:stä. Samaa jauhettiin silloin ja samaa jauhetaan yhä. Meneekö ops jälleen tulevaisuuteen selkä edellä?

80-luvulla haluttiin päästä eroon itse pääperkeleestä eli nippelitiedosta, ja tässä osin onnistuttiinkin. Nyt kehä on kiertänyt täyden ympyrän mittaisen paradoksin, ja olemme palanneet takaisin nippelitietoon, joka löytyykin jokaisen oppilaan taskusta, hänen älypuhelimestaan. Ihmiset googlaavat nykyään vain näitä triviatietoja, mutta niiden liittäminen isoon kehykseen uupuu, ja -pelkään pahoin- tuo puuhastelu projektien kimpussa vain ruokkii tätä kehitystä.

Olen mielelläni väärässä.

P.S.1 Itse koulutuspäivästä jäi mieleen, että sekä kahvi että alustus olivat hyvät, mutta koko parituntinen puheenporina ja parranpärinä sen jälkeen oli aivan hyödytöntä ajanhukkaa. Tuskin siitä yhtäkään lausetta kirjataan Tuusulan uuteen opsiin? Olen mielelläni...

P.S.2 Integrointi edellyttää integroitavien osien tuntemusta. (P. Atjonen)

Valio on möhkälemäisenä yhtiönä ja ikonisena tuotemerkkinä jo aikapäiviä sitten ylittänyt sen asemointikynnyksen, jolloin se muuttui sympaattisesta agraarimuistomerkistä ja positiivisesta brändistä yleiseksi sylkykupiksi ja ylimieliseksi riistofirmaksi, jonka aikeita kuka tahansa saa vapaasti arvostella.

Näin toimii ihmismieli. Jos ei enää muuta keksi, niin se syyttää yksinpä laktoosi-intoleranssin olemassaolostakin Valiota.

Eikä tarvittu kuin tämän viikon kohu-uutinen:

"Valio veti maitoa kaupoista Helsingissä ilkivaltaepäilyn takia"

 jota yhtiö lähti vilpittömällä mielellä ja huolella epäonnekseen vielä avaamaan:

"Valio ilmoitti tiistai-iltana, että Helsingin Haagassa sijaitsevista vähittäiskaupoista tiistaina 22. syyskuuta ostettuja Valion täysmaitoja ei pidä juoda, koska maidoissa on mahdollisesti terveydelle haitallinen laatuvirhe, joka voi johtua ilkivallanteosta.
"Näyttää siltä, että ulkopuolinen henkilö on laittanut tämän tutkittavan purkin hyllyyn. Henkilökunta on sitten nostanut sen sivuun ja soittanut poliisille."
Nyt täysmaidot on vedetty pois myynnistä.
"Valio veti kyseiset tuotteet sivuun varotoimenpiteenä", tutkinnanjohtaja Laaksonen sanoo."

Valion viestintäjohtaja Kontunen antoi medialle lausunnon, jossa todettiin:

"Hänen mukaansa epäilty ilkivallanteko ei ole ilmeisesti tapahtunut Valion tuotantolaitoksessa, vaan myymälässä tai myymälöissä. Kontunen kertoo, että epäily sai alkunsa siitä, että "Valion tietoon on saatettu tällaisia asioita".

Ja jos joku kuitenkin saisi oireita, yrittää viestintäjohtaja vielä vedota kuluttajan järkeen:

"Jos alkaa tuntua siltä, että jonkinlaisia oireita tulee, niin totta kai silloin kannattaa kääntyä mahdollisimman nopeasti lääkärin puoleen ja olla meihin yhteydessä kuluttajapalvelun kautta", Kontunen neuvoo."

Tähän mennessä lukija on jo ymmärtänyt, että joku ulkopuolinen on tehnyt ilkivaltaa Valion maitopurkille. Kaikki siis selvää; vaan ei olekaan. Esimerkiksi Hesarin verkkouutisen perään oli avattu tilaa kommentoinnille. Heti ensimmäinen kommentoija onnistui kääntämään koko viestinnän päälaelleen, ja syyllistää koko sotkusta Valion!

 Näin nimimerkki 'Puoskari':

"Nyt on kyllä Valion tiedotus liian epäselvää. En osta enää Valion tuotteita, jos pitää salailla, vaikka kyse on terveydelle vaarallisesta epäillystä!"

Luetun ymmärtämisen testistä pisteitä kuin Suomelle Euroviisuista...

Kansakouluaika oli juhlaa ja juhlat jatkuivat vielä peruskoulun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Koulu oli kuningas, joka vei ja ympäröivä yhteiskunta vikisi. Koulu ei kysynyt askelmerkkejä, vaan puski omaa jääräpäistä kulku-uraansa trendeistä riippumatta.

Syytöshän siitä seurasi. Koulu ei seuraa aikaansa. Koulu on irrallaan ympäröivästä yhteiskunnasta. Koulu on jämähtänyt.

Kiltit kelpo opettajat ottivat opikseen, eivätkä enää pysyneet poteroissaan, eivätkä vain peesanneet, vaan halusivat kerta kaikkiaan etujoukkoihin; suunnannäyttäjiksi; majakoiksi eksyneille aluksille; otsalampuiksi eksyneille suunnistajille.

Nyt sitten mennään ja muututaan ainoana vakiona nimenomaan muutos.

Kouluinvestointien rahareiät eivät tukkeudu varmasti koskaan ja nyt investoinnin kärkenä on digitaalisuus. Erilaiset alustat ovat valinkauhassa vaihtuen taas uusiin vuosittain. Väline edellä mennään, koska kumminkin pitää mennä. Väistämätön on väistämätön.

Peliteollisuus näytti mallia, mihin digiloikka voi muun muassa johtaa, ja sekin on vain murto-osa näistä kaikista miljoonista mahdollisuuksista, mihin diginatiivi kykenee. Opiskelu siirtyy verkkoon ja henkilökohtaisiin kädenjatkeisiin. On osattava navigoida sujuvasti digiviidakossa, koska se ei ole vain tulevaisuutta. Se on nykypäivää.

Paitsi että?

OECD:n kansainvälisen tutkimuksen mukaan tietotekniikkaan panostaminen kouluissa ja koululuokissa ei paranna oppilaiden oppimista. Päinvastoin. Tietotekniikan hyödyntäminen näyttää heikentävän oppimistuloksia.

"Oppilaat, jotka käyttävät usein tabletteja ja tietokoneita, pärjäävät testeissä pääsääntöisesti huonommin kuin oppilaat, jotka käyttävät niitä maltillisemmin", sanoo OECD:n opetusjohtaja Andreas Schleicher.

Älkää piru vie antako innokkaiden opettajien viedä Suomea kohti tulevaa. Älkää antako mutu-amatöörien näyttää suuntaa.

Peruskoulu on kuollut. Peruskoulua synnytettiin Suomeen vuosikymmeniä pihtisynnytyksellä ja useammankin kätilön toimesta, ennen kuin kohdusta vihdoin pullahti hieman kurttuinen mutta sinänsä elinkelpoinen vastasyntynyt peruskoulu 1970-luvulla. Silloin syntynyt koulu oli monenkin poliittisen ja koulupoliittisen intohimon summa, mutta se oli yhtenäiskoulu yhtäkaikki. Yhteiskunnallinen epätasa-arvo oli tältä osin nujerrettu.

Peruskoulun keskeisin teesi oli sama opetus kaikille oppilaille. ”Tasa-arvoinen Suomi” -periaate todettiin varsin yleisesti oikeaksi ja hyväksyttäväksi päämääräksi. Matkan varrella peruskouluun on sittemmin tehty kaikenlaista korjausliikettä ja hienosäätöä esimerkiksi yläasteen tasokurssien suhteen, mutta ennen kaikkea alati muuttuvan opetussuunnitelman muodon, laajuuden, sisällön ja näkökulmankin suhteen.  Opetussuunnitelmatyön syklit ovat lyhentyneet. Koko ajan on kuitenkin vakuutettu tämän alkuperäisen ihanteen, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, näin toteutuvan uudistuvassakin peruskoulussa.

Koulushoppailu nousi otsikoihin muutama vuosi sitten. Ajatuksenjuoksu oli se, että valveutuneet huoltajat nuuhkivat innokkaan tryffeliporsaan lailla alueen kouluja, ja sitten valitsevat itselleen niistä mieluisimman, ja että tämä prosessi johtaa oppilasaineksen vähittäiseen painottumiseen erilaisen arvostuksen omaavissa kouluissa. Suomeksi sanoen siis siihen, että syntyy eliittikouluja ja toisaalta syntyy rupukouluja.

Melko vaikea on nähdä, että kehitys Suomessa johtaisi suoranaisiin slummikouluihin, mutta isommassa mittakaavassa tämä on tietenkin looginen lopputulos. Maailmalta löytyy esimerkkejä.

Slummikoulu ei toisaalta ole itseisarvoisesti paha asia tai ei voitane ainakaan väittää, että siellä tehdään pelkästään huonoa opetustyötä. Aivan varmasti haastavilta kouluilta löytyy aidosti haasteen vastaanottavia opettajia, jotka ovat työhönsä motivoituneita. Olematta erityinen ikärasisti, on kuitenkin samalla todettava, että ajatus haastavan koulun kirkassilmäisestä ja innoittuneesta opettajasta, joka havaitsee eläkeikänsä karkaavan 65:sta vuodesta 67:een, on huteralla pohjalla.

Koulushoppailussa fokus kuitenkin kiinnitettiin täysin väärään tahoon: huoltajiin. Todelliset koulushoppailijat ja todellinen peruskoulun syöpä ovat sen opettajat. Vuosikausia heitä on kehotettu astumaan mukavuusalueensa ulkopuolelle ja tarkastelemaan työnsä ydintä innovatiivisesti, ja mitä on tapahtunut? Opettajat ovat vastanneet huutoon ja ryhtyneet koulutuunaajiksi.

Opettajat ovat pariutuneet, tiimiytyneet, kouluttautuneet ja aivomyrskynneet ja tuoneet sitten nämä moneen suuntaan rehottavat rönsynsä oman koulun omiin luokkahuoneisiin ja vähän niiden ulkopuolellekin. He ovat ryhtyneet toteuttamaan uudenlaisia pedagogioita ja oppimisstrategioita. Omaksi ilokseen ja oppilaiden parhaaksi, totta kai.

Tulokset ovat olleet moninaiset, ja yksi niistä on se vanha totuus, että paraskaan metodi ei koskaan toimi kaikilla. Ei opettajilla eikä opetusryhmillä. Ja toisaalta: moni toimii ainakin jollakin tasolla. Kouluissa on syntynyt upeata synenergiaa ja on syntynyt täysin torsoja tuotoksia. Yhtäkkiä kaikki opettajat ovatkin pätevöityneet kenttätyössään originelleiksi uuden pedagogiikan asiantuntijoiksi. Mitä ikinä se sitten lieneekin ja milläkin kolkalla. Kukin opettaja voi julistaa oppinsa autuutta kokemuksen tuoman syyntakeettomuuden kirkkain silmin ryhtyessään omien rottakokeidensa pohjalta huippuluokan visionääreiksi, jotka keksivät yhä uusia pyöriä.

Nyt on taas yhden uuden opetussuunnitelman aika. Poliittiset puolueet ovat tehneet poliittiset lehmänkauppansa omista poliittisesti suodatetuista motiiveistaan lähtien ja jakaneet tuntikehyksen sitten eri oppiaineiden laareihin. Sen jälkeen kuntatasolla virkamiehet ja pahnan pohjimmaisina ruohonjuuritason opettajat pähkäilivät kuukausitolkulla säälittävistä kuntakohtaisista välysrajarippusistaan. Tunnista tai parista, mutta onhan opettajia taas nimellisesti osallistutettu. Opettajat ovat saaneet vaikuttaa omaan työkaluunsa ja tuntevat näin itsensä tärkeiksi.

Tähän ryppyotsaiseen ja kaikkia epätyydyttävään ops-työhön käytetään loppusuoralla pari vuotta, mutta tulos on yhtä kaikki sama: yhtenäinen peruskoulu on kuollut. Ei tätä uutta opetussuunnitelmaa toteuteta yhtä jalkaa kuin marginaalisesti. Ei tämä ops takaa tasa-arvoista opetusta (oppimisesta puhumattakaan!) Suomen eri kulmilla, kun se ei takaa sitä edes yhden kunnan sisällä. (Käytän tässä selvyyden vuoksi näitä vanhakantaisia ”opetus” ja ”oppiminen” –termejä.)

Peruskoulu on aina ollut se täydellisesti vapain koulumuoto Suomessa. Se on aina antanut opettajalle mahdollisuuden toteuttaa päivätyötään omalla tavallaan. Nyt vain tilanne ei ole enää kenenkään kontrolloitavissa ja hallittavissa, kun opettajat toteuttavat 2000-luvun uutta opettajuuttaan tuhansilla eri tavoilla päätyen erilaisiin painotuksiin, arvostuksiin ja lopulta sisältöihinkin. Sikäli peruskoulu siis –aivan oikein- reagoi ja seuraa ajan henkeä.

Sinisilmäinen rahojenhaaskaus ja näennäistyö pitäisi nyt viimein lopettaa, ja tehdä jokin päätös. Pitää joko antaa valtakunnallinen mahtikäsky ja suitsia armotta vesurilla rönsyt poikki. Tai sitten pitää viedä uusi ops 2016 saman tien tarpeettomana saunan taakse ammuttavaksi ja lähteä ajattelemaan kokonaan uudella tavalla myös opetussuunnitelmasta ilman oppiaineiden määrämittoja. Ilman selkeää kannanottoa tämä ei ole kovin uskottavaa eikä etenkään – yhtenäistä. Tasa-arvosta nyt tietysti puhumattakaan.

Molemmat ratkaisut ovat täysin käyttökelpoisia ja mahdollisia. Niiden kanssa voi elää. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku.