Pikaruokaa aivoille
KERROS 1
Kuinka oikein on syödä hampurilaisia. Tämä on ensimmäisiä asioita, mikä
lapsiperheen pitää itselleen perinpohjin selvittää. Mikä on kasvattajan suhde
hampurilaisiin?
Onko kyse roskaruuasta? Onko vehnä kasvatettu ekologisesti kestävin menetelmin?
Onko pihviliha tuotettu eettisesti oikeudenmukaisella tavalla? Ovatko tomaatit
varmasti aitoja eivätkä geenimanipuloituja? Miten pitkä on salaatin matka ollut
tuottajalta rasvakattilan viereen?
Ja lopulta kysymyksistä kovin: mitä tapahtuu jätteille, joita tällä tavalla
tuotetusta, tällä tavalla pakatusta ja väistämättä yltäkylläisten ihmisten
huolimattomasti nauttimista ruoka-annoksissa väistämättä syntyy?
Entäpä riippuvuus, johon hampurilaiset saattavat lapsen syöstä? Mitkä ovat
annoksen ravintoarvot? Onko ruoka-aineympyrä täydellinen?
KERROS 2
Kun se hampurilaisateria nyt sitten kuitenkin valitaan, onko oikeaoppisin
osoite kotimainen vaihtoehto vai kansainvälinen ketju? Ja miten tämä
kotimaisuus mitataan? Onko se brändin nimessä vai pihveissä? Onko se konseptin
alkuperässä vai työntekijöissä? Kaikkien lankojen seuraaminen on nykymaailmassa
aika mahdotonta?
KERRROS 3
Kun se paikka sitten taas kuitenkin hätärinä valittiin ja istuttiin alas kolmen
pursuavan tarjottimen kanssa, niin mihin silmä osui kesken XL-kokoisen
Vares-aterian? Vastapäätä istui kolmen hengen seurue: mummo (arvaus!) kahden
eskari-ikäisen lapsenlapsen kanssa. Toinen oli tyttö ja toinen poika;
molemmilla pipot päässä. Hetken päästä tyttö kaivoi vaaleanpunaisen
kosketusnäyttöpuhelimen taskustaan ja alkoi puhua siihen. Mummo luki lehteä.
Tapojen ja käytöskulttuurin löyhtymisestä huokaillaan paljon. Ei ennen lounasta
syöty hattu päässä, mieshenkilö vallankaan. Vanhemmat opettivat asioita
nuorille. No kas, toisella puolella käytävää istui isä lippis päässä ja hänestä
vasemmalla kokonainen pöytäseurue jokaisella hatut tiukasti nuppiin
ruuvattuina.
Minun lapsuudessani käytiin todella harvoin ulkona syömässä; ehkä joskus Valion
baarissa tahi Moko-Näkissä, missä hienoin annos oli muusit ja lihapullat. Hiukan
myöhemmin wienerschnitzel sitruunaviipaleella.
Kun minä olin tuon tytön ikäinen ja meille vihdoin tuli kotiin oma puhelin,
piti keskuksesta erikseen tilata hyvissä ajoin kaukopuhelu, jos aikoi soittaa
Turusta Helsinkiin omalla puhelimella.
KERROS 4
Ja tässähän se ydin onkin. Ei niinkään menneitten muistelussa ja siinä, että
ennen kaikki oli paremmin ja ennen sitä vasta osattiin. Toki näinkin on, mutta
ydin on siinä, että olo tuli haikeaksi. Kohta hurahtaa neljäkymmentä vuotta ja
nuo vieraat lapset istuvat syömässä jossakin maailmassa, jota ei voi nyt edes
kuvitella. Jetsonit oli kovinta scifiä 1960-luvulla. Siinä Jori Jetson
huristeli lentävällä aluksellaan töihin Avaruukselaan ja kotona laittoi
Ruusa-robotti ruokaa perheelle futuristisessa keittiössä. Ihan siellä ei vieläkään
olla, mutta aika lähellä.
Sentimentaalisten tunteitten vallassa jäin pohtimaan noita lapsia. Mitä he
mahtavat puolen vuosisadan päästä ajatella elämänmenosta? Silloisesta ja
entisestä?
Olemme eletyn elämämme vankeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti